Grilliruoan kyytipoika.

Tuskailin tuossa joku aika sitten raparperieni kanssa. Lukijat antoivat vinkkejä ja ehdotuksia. Ja ei sitten muuta kuin tuumasta toimeen.

Eli chutneyn keittoon. En tosin halunnut tehdä chutneyta pelkästä raparperista, kuitenkaan. Muistuttaisi liikaa kiisseliä.

Hedelmäkulhossa oli sopivasti auringonkeltaisia aprikooseja käyttöä odottamassa. Tästä tulee hyvää, tuumasin. Vielä kun sopivasti oli grillattua porsasta illalliseksi. Juuri sopiva liha chutneylle.

Tein ensin pienen koeversion, josta tuli hyvä kerta-annos neljälle. Eli jos ei sen enempiä halua chutneyta säilöä, voi tehdä hilloketta vain sen hetken käyttöön.

Satsista tosin tuli niin hyvää, että keitin seuraavana päivänä kolminkertaisen annoksen kesävaruiksi.

Näistä se syntyy.

Raparperi-aprikoosichutney

5 aprikoosia
3 raparperinvartta
1 dl ruokosokeria
3/4 dl omenaviinietikkaa
1 tl rakeista Dijonia
1 kanelitanko
pari kokonaista neilikkaa
1/4 tl chilihiutaleita
5-6 lehteä tuoretta salviaa
2-3 laakerinlehteä

Pilko raparperit puolen sentin pätkiksi ja aprikoosit halki, poikki ja vielä paloiksi.

Mittaa etikka ja sokeri kattilaan. Kuumenna, kunnes sokeri sulaa. Lisää loput ainekset lukuunottamatta aprikooseja. Anna kypsyä noin vartin verran, kunnes raparperit pehmenneet, lisää sitten aprikoosin palat varovaisesti sekoittaen.

Sekoittamista tulee yleensä ottaen välttää, jotta chutneyhin jää kauniita sattumia eikä se muutu vain ruskeaksi mössöksi. Keittelin chutneyta 1,5-2 tunnin ajan, kunnes neste oli tiivistynyt ja chutney oli hillomaista.

Makkaralle?

Säilytä chutney jääkaapissa ja tarjoile sitä grillatun porsaan tai kanan kanssa. Pakko tosin tehdä tunnustus tähän loppuun: söin chutneyta myös grillimakkaran kanssa ja tykkäsin..

Hillon keitossa ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Pää vinossa ihmetellään.

Ensimmäinen kesälomaviikko takana. Kuvia kamerassa 1372 kappaletta. Puuh. Kuka nämä käsittelee?

Onneksi ystäväni Johanna riensi apuun ja sanoi, että nyt on drinkin paikka. Drinkin, jonka juominen on niin trendikästä Keski-Eupoopassa juuri nyt. Sain käteeni lasillisen Aperol Spritziä.

Mikä väri, mikä aromi!

Aperol on kirkkaanoranssi appelsiinilikööri, joka on Camparin-tyylinen, mutta miedompi. Tämä mulle kiikutettu drinkki, Aperoil Spritz on muodikas juuri siksi, että se on vähäalkoholinen drinkki. Juuri passeli vaikka aperitiiviksi tai after workissä nautittavaksi. Pysyy pää selkeänä.

Sinne se meni, lasin ohi.

Aperol Spritz Costa Bravan tyyliin

3 osaa cavaa
2 osaa Aperolia
1 osa soodavettä

Aperoliin sekoitetaan soodaa ja jotain kuplivaa. Tällä kertaa cavaa. Maassa maan tavalla. Sekoita ainekset, kaada juoma lasiin, lisä appelsiinin siivu ja jäitä. Raikas, kirkuvan kirkas kesäjuoma on valmis nautittavaksi.

Juoma raikasti, mutta ei humalluttanut. Ei kun kuvien kimppuun..

Maistelin Aperolia myös sellaisenaan, jäiden kanssa. Ensimaku on hieman makea ja lopussa tuntuu katkera, bittermäinen maku. Ei hullumpaa. Ollenkaan.

1372 kuvaa ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Puna-valkoisesta puna-keltaiseen.

Sydämeen ei mahdu kahtakaan, mutta tähän salaattiin mahtuu vaikka kolme.

Tomaatti-mozzarellasalaatti on maukasta, mutta onhan se jo vähän arkipäiväinen annos. Tässä kuljetaan uusilla poluilla. Keltaraitainen, mehevä ja maukas salaatti syntyy mozzarellasta, mangosta ja mizunasta.

Eat me-tekstillä varustetut hedelmien kuninkaat, mehevät mangot huutavat mulle hedelmätiskiltä, kun kaupassa käyn ja vaativat tulla ostetuiksi. ’Eat me’-merkki takaa kypsyyden. Ja kypsiä nämä mangot ovat. Täynnä auringon makua. Keltainen mehu valuu sormille.

Mangot ovat todella herkullisia sellaisenaan, aamiaisena tai jälkkäriksi. Mutta kun kesävieraita hurauttaa pihaan nälkäisenä, niin hyvät neuvot (=nopeat kesäherkut) ovat tarpeen. Onneksi mangoista syntyy hedelmäisen raikas salaatti.

Tässä ei kauaa nenä tuhise. Grillistä jotain mehevää, vaikka kanaa ja mango-mizuna-mozzarellasalaattia pöytään. Tervetuloa vaan!

Kukkakin maistuu.

Mango-mozzarella-mizunasalaatti
4 hengelle

2 tuoretta, kypsää mangoa
2 buffalomozzarellaa
1 ruukku mizunaa tai basilikaa

Kastike:

n. 3 rkl oliiviöljyä
n. 3 rkl vaalea balsamicosiirappia
1 tl hunajaa

Leikkaa mangot viipaleiksi tai ota lusikalla pöyreitä paloja suoraan kuoresta. Viipaloi buffalomozzarella. Pese mizunan lehdet ja kokoa salaatti tarjolle. Sekoita oliiviöljyyn hunajaa ja vaaleaa balsamicosiirappia, kaada kastikeainekset salaatin päälle ja kesän hedelmäisin grillilisuke on valmis! Sillä on sitäpaitsi oikea ampiaisvyötärö.

Kolmen M:n salaatti ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Pitäisikö Jamie?

Tässä tapauksessa muna. Kanaa ei ole paljon näkynyt.

Blogissani, nimittäin. En kovin paljoa kanareseptejä kehittele. Munaruokia sen sijaan on riittämiin.

Tai johtuuko tämä puute sitten siitä, että laitan kanaa muodossa, jota ei Jamie Oliverin sanoin voisi kehua kovin ’seksikkääksi’. Ja siksi nämä reseptit eivät blogiani korista?

Mutta kesällä kanasta saa maukasta. Kanan pienet rintafileet marinoituina sitruunaisiksi on kyllä yhden pienen postauksen väärti.

Sitruunakanaa grillattuna neljälle

12 kanan rintafilettä (3-4 pientä rintafilettä per syöjä)
sitruunaoliiviöljyä
sitruunasormisuolaa
1 sitruunan raastettu kuori
1/2 rkl hunajaa
2 kokonaista sitruunaa

Valmista oliiviöljystä, suolasta, hunajasta ja raastetusta sitruunankuoresta marinadi kanalle ja anna maustua muutaman tunnin ajan kylmässä.

Paista kanat kuumassa grillissä kauniin raidallisiksi. Paista samalla myös halkaistut sitruunanpuolikkaat grillissä. Näin sitruunanmehu lempeytyy ja sitä irtoaa hienosti. Tarjoa sitruunakanan kanssa mehukasta mango-mozzarellasalaattia ja anna jokaiselle oma, grillattu sitruunanpuolikas kanan maustamiseen pöydässä.

Jamie Oliver, tai Oimie Jeliver - kuten yksi soma lapsi kerran totesi – laittaisi kanan todennäköisesti grilliin kokonaisena ja yrteillä ryyditettynä. Tätä taidan minäkin vielä tänä kesänä kokeilla..

Muna vai kana? ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Matkalla pannuun.

Muodossa kuin muodossa. Se tyttö olen minä.

Rakastanko oikeasti? No rakastan, rakastan. Kaikkea uppoarasvan kautta pöytään kannettua.

Ruokabloggaus käy vyötärön päälle. Se on selvä. Kun ruoan kanssa touhuaa päivät pitkät. Ja kun vielä ihmisen makuaisti on rakennettu niin, että kaikki makea ja rasvainen maistaa erityisesti. Koukuttaa aivan.

Norjat ja notkeat.

Ja onhan se ihan törkeää suorastaan, kuinka herkullisia kaikki itsetehdyt ranskalaiset ovat. Mulla on upporasvassa paistanut bataattia, rosamundaa, maa-artisokkaa, porkkanaa, palsternakkaa, lehtipersiljaa ja nyt, keltaista kesäkurpitsaa.

Mutta välillä täytyy herkutella. Hyvä pihvi, jotain sorttia itsetehtyjä ranskalaisia ja oiva viini. Niillä mut saa pökerryksiin. Ei se muuta vaadi. Ja sitten kahvakuula heiluu ja lenkkarit saa kyytiä. Jotain rotia sitä olla pitää. Kadonneen vyötärön etsintää.

Suikaleiksi. Ilman siemeniä.

Ostin Heinolan Heilasta, kerrassaan mahtavalta lähiruokatorilta, kauniita, kapoisia kesäkurpitsoja ja piskuisia kukkakaalinpäitä. Näitä grillatun, rosepippirilla pilkutetun lohen kanssa, kyllä!

Omat annokset, ettei tule kiistaa.

Kesäkurpitsaranskalaiset
4 hengen annos

1 kapea ja napakka keltainen kesäkurpitsa/syöjä
n. 2-3 dl pankojauhoa (tai korppujauhoa)
2 munaa
1 tl sormisuolaa
rouhaus tai pari pippuria
3-4 dl ruokaöljyä (paistoastiasta riippuen)

Käytä kesäkurpitsaranskalaisiin pieniä, kapeita kurpitsoja. Ei niitä paksumpia sortteja, joilla paljon sitä pehmeää siemensisusta. Vihreitä olen myös käyttänyt, mutta keltaisista tulee kirkkaanvärisinä todella nättejä.

Leikkele kesäkurpitsat ensin keskeltä poikki ja siivuta puolikkaat ohuiksi tikuiksi. Poista ylimääräiset, pehmeät siemenkohdat, jos niitä on.

Vatkaa munien rakenne rikki lautasella. Sekoita toisella lautasella panko, suola ja pippuri. Kasta ranskalaiset yksitellen ensin munaan ja pyörittele sitten kevyesti pankossa.

Massakauden eväät.

Kuumenna runsaasti ruokaöljyä syvässä pannussa tai wokissa ja kun öljy on tulikuumaa, laita kesäkurpitsaperunat neljässä osassa paistumaan. Ranskalaiset ovat valmiita, kun ne ovat kullanruskeita.

Lisukkeena tarjotaan tietysti mehevää, itsetehtyä aiolia. No, hätätapauksessa kaupan aioli käy tai valkosipulilla maustettu majoneesi.

Lohi kypsyi hiilillä mausteenaan suolaa, rosepippureita ja oliiviöljyä. Kukkakaalit pilkoin nupuiksi ja keitin al denteksi. Veistelin joukkoon yhden maissintähkän maissit väriä tuomaan. Kastikkeeksi sekoitin sulatettua voita, tilliä, ruohosipulia ja ripauksen suolaa ja kaadoin yrttisoseen kypsennettyjen kukkakaalipalojen joukkoon.

Ihana ateria. Ranskanperunatyttö kiittää ja kahvakuula virnuilee nurkassa. Hui hai, virnuile pois.

Tyttö, joka rakasti ranskanperunoita ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Missä mun aamiainen?!

Löysin itseni keittiöstä heti aamusta. Granolaa teki mieli. Maatilalta ostettujen mustikoiden ja mansikoiden kanssa. Luonnonjugurtin päällä..

Joku tokaisi mulle kerran, että ’jotkut polttaa tupakkaa ketjussa, mutta sä laitat ruokaa ketjussa’.

Näin kesällä olen kiinnittänyt asiaan huomiota. Saan itseni tuon tuosta kiinni suunnittelemasta seuraavaa reseptiä, miettimästä kuvien stailausta tai jos oikein heikosti käy, jään kiinni keittiöstä kauhan varresta..

Aa, sieltä se tulee.

Heräilin -taas – aikaisin. Fiilis oli hyvä. Lomaa on vielä pari viikkoa jäljellä. Nyt jotain ihanaa aamiaista. Mökki täyteen tuoksua. Granola, rapea muromysli säilyy parin viikon ajan. Sitä siis. On mitä nautiskella aamuisin.

Granolalla ei taida olla varsinaista suomenkielistä nimeä. Se on rapeampaa ja makeampaa kuin mysli ja valmistustapakin on erilainen. Mysliä se ei siis ole, mutta voi sitä kutsua vaikka muromysliksi. Se on jotain siltä väliltä.

Kun aamulla saa uunilämmintä granolaa, ei päivä voi kuin mennä hyvin. Ja olihan se hauskaa kuunnella aamiaispöydässä sitä loputonta mmm, aah, ooh-huokailua granolalautasten äärellä. .

Granolaa on niin helppo tehdä, että täystumpelokin siinä onnistuu. Joten kaurat uuniin vaan !

Vähän jäi varastoon.

Granola

1 l luomukaurahiutaleita
1, 5 dl vaahterasiirappia (tai hunajaa)
100 g kookosöljyä
6 rkl ruokosokeria (tai tavallista sokeria)
1 vaniljatangon siemenet ja tanko
pari tl kanelia
kourallinen tai pari paahdettuja pecanpähkinöitä (tai mitä tykkäät)

Sekoita kaurahiutaleet, kaneli ja ruokosokeri kulhossa. Sulata kookosöljy. Tavallinen ruokaöljykin välttää, mutta kookosöljy antaa hennon, aurinkorannan tuoksun granolaan. Sekoita kookosöljyyn vaahterasiirappi ja yhden vaniljatangon siemenet. Sekoita neste kaurahiutaleseokseen.

Levitä seos uunipellille, laita vaniljatankon palaset myös mukaan. Rapeuta seosta puolen tunnin ajan 200 asteisessa uunissa. Ota pelti pari kertaa puolen tunnin aikana pois uunista ja sekoita granola hyvin. Tarkoitus on, että kaikki kaurahiutaleet muuttuvat kullanruskeiksi ja rapeiksi.

Aamuhetki kullan kallis.

Kun granola on rapeaa ja valmista siis, sekoita joukkoon pannulla paahtamasi pecanpähkinät, jotka pienit granolan kypsyessä. Granolaan voi sekoittaa lisukkeita oman maun mukaan: kuivattuja mustikoita, karpaloita, erilaisia pähkinöitä, kookoshiutaleita. Lista on loputon. Voit säilytellä granolaa tiiviissä purkissa ainakin parin viikon ajan..jos sitä nyt säilytettäväksi jää.

Helppoa, niin helppoa. Uunista alkaa pian nousta tuoksu, kuin joku leipoisi pullaa tai piirakka siellä kypsyisi. Makuuhuoneista alkaa ryömiä unisia, mutta kiinnostuneita kasvoja. Mitä ii-hanaa herkkua täällä valmistuu?

Ja sitten alkoi se mmm, aah, uuh, ooh-vaihe..

Kokkaa ketjussa ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Itsepoimimattomia.

Kävin metsässä kyykistelemässä. Poimimassa pieniä, sinisiä marjoja. Mustissa verkkareissa. Bad idea!

Mutta ennen kuin mennään tähän tarinaan, niin ohessa linkki Jotain maukasta-blogin lukijakyselyyn. Olen pian kahden vuoden ajan fiilistellyt ruoista ja juomista tässä blogissa. Lukijoita on. Paljon.

Mutta hei, kertokaa lisää. Minkälaisia tyyppejä siellä ruudun toisella puolella on? Kuka löytää täältä itselleen inspiraatiota keittiöön? Vastaaminen kestää noin minuutin ajan. Kiitos kaunis jo etukäteen!

Kohta lusikoidaan.

Ja takaisin mustikkametsään. Tai sieltä paluuseen tarkemmin ottaen.

Palasin syötynä. Täysin rei’itettynä. Kupin pohjalla desi marjoja pyörien.

Joten ainekset tähän suut siniseksi maalaavaan mustikkacrumbleen on ostettu torilta. 6 euroa litra. Halpa hinta syötäväksi joutumisesta. Sama toritäti myi myös lakkoja. Kun kuulin poimimistarinan niiden takana- suonsilmiä, ojia, rämettä ja karhuja – nostin hattua. Ja ostin 10 eurolla puolisen litraa.

Myönnetään. Ei musta ole marjanpoimijaksi. Paarmojen puremat, itikoiden ininä ja kärpästen surina saa mut hulluksi. Ihan vartissa. Sienet on sitten asia erikseen. Siinä ei pienet puremat tahtia hidasta.. Kori kun täytyyy aika haipakkaa.

Voi onnea!

Mustikkacrumble

1 l mustikoita
4 dl luomukaurahiutaleita
75 g voita
2 1/4 dl sokeria
1 tl kardemummaa
1 vaniljatangon siemenet

Sekoita kaurahiutaleet, sokeri ja kardemumma. Kardemumma on tämän crumblen clue. Se tuo tähän herkkuun pullamaisen maun, vaikka tällä kertaa mustikat eivät pääsekään pullataikinan pehmeään syliin. Siihen ainoaan oikeaan mustikkapiirakkapohjaan.. Sulata voi, sekoita vaniljatangonsiemenet voin joukkoon ja sekoita seos kaurahiutale-sokerin joukkoon.

Käytä paistoastiana korkeaa kulhoa, jotta crumblesta tulee mehevä. Oma kulhoni on vajaa 20 cm halkaisijaltaan. Kaada kulhon pohjalle puolet mustikoista, lusikoi päälle 1/3 kaurahiutaleseosta. Lisää loput mustikat ja niiden päälle loppu kaurahiutaleseos. Höylää päälle vielä muutamia lastuja voita ja paista herkku 200 asteisessa uunissa n. 30 minuutin ajan, kunnes kauracrumble on muuttunut kullanruskeaksi ja rapeaksi.

Ja tämän kanssa nautitaan – mitäs muuta kuin jäätelöä. Ei se mustikka muuten mikään muu maa ole. Muu-muu-mustikka. Vetelee mansikkaa 6-0.

Ja loppuun vielä: muistathan käydä vastaamassa lukijakyselyyn. Kiitos.

Mustikoiden äärellä ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Ehdinpäs.

Mansikka-aika tuli. Ja meni. Karkasi käsistä.

Paikallisen viljelijänkin mukaan mansikka-aika on normaalisti tähän aikaan parhaimmillaan, mutta nyt poimitaan jo loppuja. Niitä pienimpiä. Ja vadelmaa kaupataan tilalle.

Kun raapaisin unihiekat silmistä klo 8.50 ja huristelin 12 kilometriä viljelijän tilalle, niin ehdin saamaan vielä kolme litraa. Edellisenä päivänä lähdin tyhjin käsin. ’Tule yhdeksältä, niin saat.’ Huh.

Mansikoita muulla tapaa.

Mutta mansikoita oli saatava. Sillä täytyy olla ajan hermolla. Ja tehdä mansikoista sitä, mitä kaikki maailmalla tällä hetkellä tekevät. Ainakin Instagramin mukaan. Eli sokerilla maustettuja, uunissa paahdettuja mansikoita.

Mietin tosin, että eikö ulkomailla ole kuultu mansikkahillosta, sillä siltä paahdetut mansikat maistuvat. Vähän kuivempaa on koostumus tosin.

Polkat kipossa.

Itse halusin vähän twistiä mukaan ja paahdoin mansikoista hilloketta, jonka maustoin sokerin lisäksi pippurilla ja balsamicolla. Uskaliaimmat laittavat joukkoon vielä chilihiutaleita. Ja sitten tätä ihanuutta nautitaan pehmeän brien kanssa.

Niin makeita, niin pippurisia.

Paahdetut mansikat

mansikoita
sokeria
balsamicosiirappia
mustapippuria

Leikkaa mansikat halki pystysuunnassa tai siivuta isommat yksilöt. Levitä mansikat pellille ohuelti, ei päällekkäin. Ripota runsaasti ja tasaisesti kaikkien mansikoiden päälle hienoasokeria. Rouhi sen jälkeen tasaisesti joka puolelle kunnolla mustapippuria. Purista balsamicosiirappia tasaisesti kaikkialle. Laita mansikat 180 asteiseen uuniin noin 30 minuutiksi. Jäähdytä ja tarjoa juustojen kera.

Väri jäi.

Kokeile. Olet tosi hip!

Sitä mitä muutkin ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Vuodesta 1790 alkaen.

Huippuviinit syntyvät viinintekijöiden, maaperän ja ilmaston yhteisvaikutuksesta. Ja vielä vähän planeetojenkin. Ampiaisia unohtamatta.

Luomu- ja biodynaamisista viineistä kun on kyse.

Joanin tilukset taustalla.

Pariviikkoisia.

Rypäleet ovat vielä näin kesäkuun lopulla pieniä, ihan hassun näköisiä, mutta lehdet loistavat vihreinä. Tänä vuonna erityisen vihreinä. Kesä on ollut Penedèksessä myöhässä ja sateita on tullut. ’Rypälesadosta tulee hyvä, jos sateet nyt loppuvat,’ Joan toteaa. Siltä nyt ainakin vaikuttaa. Aurinko porottaa kolmeakymppiä. Maa on rutikuiva.

’Hyvä kysymys, Joan hymyilee, kun kysyn, että kastelevatko he köynnöksiä kesän aikana. ’Emme kastele, emme ollenkaan.’ Sekin on tätä luonnon kanssa symbioosissa elämistä, arvelen.

 

Katselemme todella aromaattisen, muun muassa Finnairin Business luokassa tarjoiltavan Electio-viinin 80-vuotisia köynnöksiä ja saamme lupauksen, että tätä viiniä maistetaan, kun palaamme viinitilalle.

 

Penedeksén aurinko kuumottaa.

Joanin jeepin kyljet ovat naarmuilla ja hän totesikin aluksi, että ymmärrätte kohta, miksi hän ajaa tällaista autoa. Kun kipusimme punahiekkaista, kapeaa ja rajun kivistä tietä kohti vuoren yläosissa olevia ampiaispesiä ja viljelyksiä, ymmärsin. Tavallinen auto jäisi tälle tielle. Viininviljelykset sijaitsevat todella vaikeasti saavutettavissa paikoissa, pieninä tilkkuina ympäriinsä.

Tänne ei moni löydä.

Lähdemme laskeutumaan kahden vuoren väliin tarkoituksena nousta toisen vuoren huipulle. Sieltä näkee kerralla koko Penedeksèn. Mutta tätä ennen Joan haluaa näyttää meille vuorien välistä alkavan Foix-joen alun. Jätämme auton vähän matkan päähän ja kävelemme ryteikköistä metsäpolkua.

Yhtäkkiä polku päättyy ja eteemme aukeaa upea, vuorten välissä sijaitseva lähde, Font del Pelags. Kuin suoraan jostain Amazonilta. Vesi on kirkasta, syvää ja kylmää. Joan kertoo, että tänne paikalliset vaeltavat uimaan ja hyppäämään korkeilta kallioilta lähteeseen. Olin aivan äimistynyt. Eihän tällaista vehreää oasista voi olla näin kuivassa ympäristössä. Mutta niin vain oli. Upeaa!

Syvää ja kirkasta. Ja juomakelpoista.

Parés Baltàn viineistä 40 prosenttia menee vientiin. Suomessa Norex toimii viinitilan agentuurina. Alkosta löytyy vain kolmisen Parés Baltàn viiniä, mutta onneksi myös ravintolat ovat ottaneet näitä heidän laadukkaimpia viinejään listoilleen

 Perhearvot ovat Parés Baltàssa tärkeät: kaikki suvun naiset, isoäidistä Joanin nuorimpaan tyttäreen asti, ovat saaneet nimikkoviininsä. Hyllystä löytyy niin Blanca Cusine-cavaa -joka muuten oli erinomaista -, Mas Ireneä, Elenaa ja Marta de Baltaa.

Parés Baltà viljelee myös Prioratissa ja Riojassa ja myös maistamamme Gratavinumin 2πR-pullo lähti kypsymään parhaaseen kuosiinsa kotomaahan.

Penedès mahtuu yhteen kuvaan.

Tämän retken jälkeen voi sanoa, että takaisin Florianin (lue alta pian lisää) kokkausten luo palasi väsynyt, muuta onnellinen ja taas vähän viinitietoisempi joukko. Kiitos Joan, kiitos Parés Baltà!

Lue lisää Penedeksestä:

Majoituksen aatelia, Cal Ruget Biohotel
Napakymppi Cal Pere del Maset-ravintola

Parés Baltà – Penedèksen luomuhelmi ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Miten näin hyvää ankanmaksaa tehdään?

Elämäni paras tasting menu. Cal Pere del Maset Penedèksessä piti huolen tästä.

Cataloniassa asuva ystävämme Paolo päräytti prätkällään hotellillemme ja raahasi meidät lounaalle Sant Pau D’Ordalin kylään. Ja hyvä, että raahasi. Mikä kokemus. Sant Pau D’Ordal on jo hyvin lähellä Barcelonaa, vain noin puolen tunnin matkan päässä, mutta kylä on pieni.

Täällä se tapahtui.

Mutta – ei saa antaa pienuuden hämätä. Kylässä on ainakin kolme todella hyvää ravintolaa aivan ripi rinnan. Mutta tällä kertaa kävimme Cal Pere del Masetissa.

Maukas tervehdys.

Tyylikäs ja avara ravintolasali, joka takaa paljastui valtavat tilausravintolatilat, jossa hyllyillä ainakin 40 eri viskilaatua ja kävimme myös kurkkaamassa talon viinikellaria, jossa mittavat 800 eri viiniä odottamassa juojiaan. Tästä johtuen se viinilistakin oli paksumpi kuin pyhä kirja.

Ekaa kerta tätä. Mutta ei vikaa.

Paikalla oli vanhaa, mutta hyvin toimeentulevan oloista mummoa ja pappaa, paljon paikallisia ja me, turistit. Omistaja kiersi pöydästä toiseen rupattelemassa ja hänen poikansa oli tarjoilijana.

Savuisia, kylmiä.

Otimme kuuden lajin maistelumenun, karitsaa ja päätyi meistä yksi merikurkku-mustekala fideuaan. Ruoka oli kaikkea, mitä hyvältä aterialta voi toivoa: kaunista, maukasta, kuumaa, hauskaa, paikallisista aineksista tehtyä ja se tuli pöytään sopivassa tahdissa.

Yhdessä vaan samasta padasta.

Alkuun oli muutamia keittiön tervehdyksiä, kylmää gaspachoa ja marinoituja simpukoita. Sitten päästiin itse asiaan. Aivan tajunnanräjäyttävän herkullista oli kaikki, mutta erityisesti mieleen jäi botifarralla täytetty ja friteerattu kesäkurpitsankukka, itsetehty foie gras pannukakkumaisella pohjalla hunajaisten persikoiden kanssa. Äyriäisfideuan omistajan poika suositteli syömään suoraan pannulta, kaikki yhdessä.

Jälkiruokana oli kakunpala mansikkakermakeitossa. Aivan loistavan makuista ja lennokas idea. Tätä piti jo testata ihan kotioloissa, mutta kun tuo mansikka-aika alkaa olla ohi..

Tätä teen.

Tiivistettynä. Aivan napakymppi kokemus. Rentoa, helpon oloista, mutta taiten tehtyä. Kerrassaan erinomaisia katalonialaisia herkkuja. Iso kiitos, Paolo, että revit meidät ylös altaan reunalta lötköttelemästä. Kyllä tämä ateria yhden rusketuksen voittaa.

It was thiiis good!

Sant Pau D’ordalin muita herkkuja:

Cal Xim – Täällä kävin myös, on muutaman kymmenen metrin päässä Cal Perestä. Ravintolalla kaksi Bib Gourmand -haarukkaa. Ruoka ja meininki on rustiikkista. Kaikki annokset tulevat hiiligrillistä. Istu rennosti pihamaalla nautiskelemaan.

Cal Saldoni – tämä sijaitsee aivan Cal Pere del Masetin vieressä kaksinen Bib Gourmand-haarukkoineen. Käymisen väärti. Varmasti.

Vilafrancan herkkuja:

La Fabrica

Hieman kauempana majoituksestamme sijaitsi Vilafrancan kylä. Siellä testasimme vanhaan tehtaaseen tehtyä trendikästä ravintolaa. Uskomaton fuusiokeittö italialaisesta, japanilaisesta ja katalonialaisesta ruoasta. Tiedän, kuulostaa kauhealta, mutta tarjolla oli aivan suussasulavaa ruokaa todella jännillä twisteillä. Tykkäsin kovasti. Ja paikka täyttyy jo lounasaikaan paikallisista herkuttelijoista.

Napakymppiä parempi ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Yksi isännistä.

Biohotel. Alkuun vähän nauratti. Hassu nimi. Mutta lähtiessä itketti.

Penedeksèn majoitus löytyi sattumalta. Käynti Parés Baltàn viinitilalle oli sovittu. Nyt katto pään päälle jostain lähimaisemista. Googlatessa esiin nousi Cal Ruget Biohotel, joka sai valtaisaa positiivista suitsutusta kaikilta kävijöiltä. No, sinne sitten.

Mutta enpä olisi arvannut, mihin paratiisiin päädyin.

Florian päivähommissaan.

Cal Ruget Biohotel on omistajiensa Florianin ja Veronican rakkaudella hoitama maatilamajoitus seitsemällä huoneella. Neljä näistä on päätalossa ja kolme pihamaalla. Pihamaan asunnot, niiksi niitä kai voi kutsua, olivat tilavia, tyylikkäitä huoneita. Yksi sijaitsee juuri altaan äärellä, hyvällä paikalla aamu-uinteja ajatellen ja kaksi muuta pihan ylätasolla.

Pihalla kasvaa kaikkea vihreää – artisokkia, kirsikoita, valkosipulia, kesäkurpitsoja, sipuleita, yrttejä, punajuuria, salaattia – joista Florian valmistaa puoli yhdeksän maissa puolihoitoon kuuluvan upean, usean lajin aterian.

F ja V vauhdissa.

Pihalla syödään myös aamiainen. Yhdeksän maissa aamusesta, viiniköynnösbergolan alla. Paikalle vaeltaa heti kaksi suloista beaglea, Urko ja Unax. Omat aamiaiskinkkuni menivät paremipiin suihin, mutta kuka nyt voi beaglen kosteita silmiä ja kuonoa polvella vastustaa?

Ai, mutta hei, olen unohtanut mainita, että altaalla on honesty bar erilaisine virvokkeineen, viineineen ja kaljahanoineen. Kyllä, oma pieni kaljahana josta sai lasketella tuopin tai pari. Sisäinen lapsi heräsi.

Pihan omista kesäkurpitsoista.

Molemmat, Florian ja Veronica,  ovat tehneet pitkän uran hotelli- ja ravintola-alalla ja se näkyy myös ruoassa ja viineissä. Florianin kätevistä käsistä valmistui merikrottia, doradaa, kesäkurpitsarisottoa ja jänispataa. Todella laaduksta ja korkeatasoista luomuruokaa.

Ne. Ainoat. Oikeat.

Alkuun saimme neljän lajin illallisen, mutta toppuuttelimme, että pärjäämme jatkossa varmasti kolmella. Kun Florian kuuli, että pidämme juustoista, pöytään kannettiin toinen toistaa muhevampia ja tuoksahtelevia, juustoja ja hunajasia, paikallisestikin kuuluisia Sant Pau D’Ordalin persikoita.

Biohotelissa on n. 30 viinin viinikellari, jossa pienten paikallisten tuottajien  - Heretat Montrubi, Pardas, Mas Comtal, Nadal – viinejä. Joka ilta saimme maistaa näitä herkkuja, mihin ei muualla törmää.

Kesän alun juhlapäivänä, Sant Joanina eli viimeisenä iltanamme söimme isäntiemme kanssa yhdessä paikallista cocaa, katalonialaista kakkua, joimme likööriä ja paukuttelimme raketteja. Pauke jatkuikin koko yön, sillä kesän alku on paikallisille suuri juhlapäivä.

Superkuu möllötti Penedèksessäkin.

Viimein oli aika lähteä tien päälle, kohti Costa Bravaa. Heitimme hyvästit koirille ja todella sympaattisille omistajille. Heitin aurinkolasit äkkiä päähän, sillä itkuhan siinä tuli. Tällaista vieraanvaraisuutta en ole aiemmin kokenut. En koskaan.

Florian, Veronica, there are no words to thank you for your hospitality. It was absolutely the best holiday ever!

Lue lisää Penedèksestä, Penedèksen ravintoloista ja Parés Baltàn viinitilasta.

Majoituksen aatelia ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Siellä se Penedès sijaitsee. Kivenheiton päässä suurkaupungista. Yksi kolmesta Espanjan merkittävimmistä viinialueista. Cavan kehto. Mutta silti vailla turismin leimaa.

Olisinko käynyt Penedèksessä nyt kesälomalla? En varmaan ainakaan juuri tänä kesänä, ellen olisi keväällä tavannut Joan Cusine Carolia, Parés Baltàn viinitilan omistajaa Suomessa keväällä. Extempore sovin supersympaattisen Suomi-ystävän Joanin kanssa, että tulen tutustumaan heidän luomu- ja biodynaamiseen viinitilaansa Costa Brava-keikauksen yhteydessä. Ja sitten mentiin.

Luontoa seuraillen.

Tämä matka oli kesäkuussa. Mutta tiedättekö sen tunteen? Tunteen, kun joku kokemus on niin ihana, että sitä haluaa vaalia. Mutustella ja maistella vielä pitkään tapahtuman jälkeen. Eikä sitä pysty sanoiksi pukemaan. Pitkä viikonloppu Penedèksessä oli tällainen kokemus. Paras matkakokemukseni tähän mennessä. Miksi?

Siksi, että täällä cava-rypäleiden vehreässä kehdossa on viinitiloja niin paljon, että jos kiven johonkin suuntaan heittää, niin varmasti osuu niistä johonkin. Me kiersimme 4,5 tuntia Parés Baltàn viiniviljelyksiä, kuulimme kuinka viljeltäessä huomioidaan myös planeettojen liikkeitä, kaikki työ tehdään käsin lukuunottamatta ampiaisten ja lampaiden apua. Ja maistelimme Parès Baltàn viinitilan upeita tuotteita.

Luomuhotelli.

Siksi, että asuimme mitä vieraanvaraisimmassa maatilamajoituksessa. Cal Ruget Biohotellissa, jossa omistajat Florian ja Veronica koirineen pitävät vieraitaan kuin kukkaa kämmenellä. Lähes lukevat ajatuksia siitä, mitä vieras saattaisi haluta. Penedèksessä ei nimittäin hotelleja juuri ole. Turistit – n. 400 000 sellaista vuodessa – hurauttavat Barcelonasta bussilla tutustumaan johonkin viinitilaan, tekevät ostoksensa ja bussit hurisuttelevat takaisin Barcelonaan, missä turistit yöpyvät.

Munakoisoa, sardiineja ja lehtevää taikinaa.

Siksi, että Penèdeksessä söin elämäni parhaimman tasting menun Cal Pere del Maset-ravintolassa Sant Pau d’ordalissa, jossa Michelin-herra on muistanut useampaakin ravintolaan Pib Gourmand-mainillalla ja tähdillä. Ja puhumattakaan niistä maukkaista, pitkistä viini-illallisista, jotka Cal Ruget Biohotelin Florian meille tarjoili. Viinit tulivat heidän viinikellaristaan – lähituottajien tuotteita tottakai ja ruoka kasvoi pihamaalla.

Siksi, että lämmin kesäaurinko helli meitä matkalaisia. Kun aamulla hipsin altaalle, aurinko porotti viiniviljelyksille ja Montserrat näkyi taustalla.

Ja kaikki tämä tapahtui yhdessä ja samassa paikassa, kumpuilevien viinimaastojen kehdossa. Mitä muuta ihminen voi tarvita?

Jokainen näistä ansaitsi oman kirjoituksensa. Mutta en kykene kirjoittamaan tapahtumista puoliksikaan niin hyvin kuin pitäisi ja riittävällä paatoksella. Penedès, se on koettava itse.

Cal Ruget Biohotel
Cal Pere del Maset-ravintola
Parés Baltàn viinitila

Eedenistä itään, Barcelonasta länteen ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin..

Ja kuinkas sitten kävikään?

Liian monta kokkia, huono soppa vai miten se sanonta menikään?

Mutta kyllä yksikin kokki sotkun aikaan saa. Ainakin kun samaan aikaan valmistelee hiiligrilliä, lämmittää saunaa, valmistelee ruokaa ja lopulta vielä saunoo ruoanlaiton aikaana. Hyi, hyi!

Lähdin soitellen sotaan. Ajattelin , että laitan ensin hiilet tulille. Päätin skipata – ihan laiskuuttani tai muuten vaan – savupiippusytytysvaiheen ja sytyttää hiilet suoraan grillissä. Ei sitä ennenkään tuollaisia sytyttimiä grillatessa tarvittu.

Heitin siten hiilet grillin ja sytytyspaloja perään. Noin. Eiköhän kunnon hiillos ole valmis puolen tunnin päästä. Kanaa valmistelemaan siis.

Ylhäältä..

Hieroin kanaan hartaudella voita ja yrttejä ja laskeskelin, että tosi tehokkaalla toiminnalla ehdimme saunoa kanan kypsymisen aikana. Kävin sytyttämässä tulet saunaan.

Palasin puolisen tunnin päästä grillin luo. Ei siellä mitään hiillosta ollut. Palaneet sytyspalat ja vähän savua niillä kohdin, missä palat olivat.

Kääk, äkkiä hiilet ylenkatsottuun sytyttimeen, parinkymmenen minuutin odotus ja sitten kana vihdoin pääsi grilliin.

Huu, saunakin on jo valmis. Äkkiä saunaan nyt. Kana jää grillaantumaan. Välillä käyn kääntämässä sen.

Reilun tunnin päästä hyppäsin saunasta pyyhkeisilläni katsomaan, joko alkaa olla kypsää. Joo-o. Hyvältä näyttää. Otanpa parit valokuvat ja laitan kanan takaisin grilliin odottamaan, että peseydyn. Pysyy siellä lämpöisenä.

Grilli tirisi vielä iloisena, mutta eihän tässä hätää, jos otan grillikuvun pois. Ja saunaan vaan. Moikka, kana!

..ja alhaalta.

Kipaisin vartin päästä pestynä ja puunattuna kanaa katsomaan. Ja katsottavaa oli. Näin heti, että alapuoli näytti tummalta. Lii-an tummalta.

Ja niinhän siinä kävi, että kana sai kunnon karsinogeenihiillostuksen toiselle puolelle, mutta toinen puoli oli okei. Ei jaksanut kana odotella mua saunasta.

Ei tällaista puolimustaa kanaa pöytään ilennyt tarjoilla, mutta saunan terassilla sormiruokana se maistui. Kaikki meni. Jäljelle jäi kasa luita ja palanutta pintaa.

Könötysasento.

Hiilillä grillattu yrttikana

3 rkl tuoretta oreganoa
2-3 vartta tuoretta rosmariinia
3 valkosipulin kynttä
25 g voita
1 sitruunan kuori
1 kokonainen kana
3 tl sormisuolaa

Pehmennä voi huoneenlämmössä. Silppua joukkoon yrtit, lisää suola ja raastettu sitruunankuori. Hiero voi kanan pintaan ja leikkaa muutama viilto kanan nahkaan, jotta saat voita myös nahan alle.

Grillaa hiiligrillissä välillä käännellen n. 70 minuutin ajan. Älä sauno samaan aikaan! Tarjoa sitruunaisen yrttivoin ja kesäisen lehtisalaatin kera.

Kastike kypsälle kanalle:

50g sulatettua voita
1 sitruunan mehu
4-5 rkl yrttejä silputtuna; ruohosipulia rosmariinia oreganoa
sitruunasormisuolaa
mustapippuria

Well done, eikö?

Mitä tästä opimme? Haluaisin kanani kyllä kypsänä, mutta en ihan noin well done. Joten jatkossa ’Jos otat, et poraa’ -ohjeen lisäksi noudatetaan tuoretta ohjetta: ’Jos saunot, et rillaa’.

Ja hei, käythän vastailemassa blogini lukijakyselyyn? Vastaaminen vie noin minuutin, kiitos!

Da chicken ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Mitäs se tänään olisi?

Pieniä, happamia kirsikoita. Kaksi puuta täynnä. Tämä vaatii toimenpiteitä.

Tikkaat, kulho ja korkeuksiin.

Näitä piisaa.

Kolme litraa keräsin ja jäljelle jääneet kirsikat ilkkuivat. Niitä oli vielä ainakin 75 prosenttia jäljellä. No, I’ll be back. Mutta ensin vähän muffinsseja.

Maistuisiko tällaiset?

Kotimaisten kirsikoiden happamuus sopii vallan mainiosti muffinsseihin. Myös upsidedown-kakun kirsikoista voi leipoa, mutta kirsikka tuppaa muuttamaan kaunista, verenpunaista väriään kuumennettaessa, niin itse  mielummin piilotan ne muffinssin sisään.

Pölyä päälle.

Ei nämä nyt ihan terveysmuffinsseja ole, vaikka – valkoisten jauhojen käyttöä vähentäneenä – käytin taikinaan puolet grahamjauhoja ja puolet vehnäjauhoja. Mutta voi sitä aina vähän itseään huijata. Ja sitä paitsi täysjyvävehnäjauhot antavat muffinsseille nallekarhun ruskean värin. Maalaistunnelmaa.

Nyt näyttää hyvältä.

Kirsikkamuffinssit
10 isoa muffinssia

150 g voita
2,5 dl ruokosokeria tai tavallista sokeria
2 munaa
1 3/4 dl grahamjauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
4 dl kirsikoita
1 vaniljatangon siemenet
100 g marsipaania raastettuna
1 dl maitoa
1 dl luonnonjugurttia

Tällä kelpaa nostella.

Crumble muffinssien päälle:

3 rkl sulaa voita
1 dl sokeria
n. 3/4 dl grahamhauhoja

Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää huoneenlämpöiset kanamunat yksi kerrallaan ja sekoita hyvin. Raasta joukkoon marsipaani. Sekoita joukkoon jauhot, joihin on lisätty leivinjauhe. Lisää jugurttiin vaniljatangon siemenet ja lisää jugurtti ja maito taikinaan.  Viimeiseksi sekoita kirsikat joukkoon kevyesti nostellen.  Täytä muffinssivuoat taikinalla, jätä nousuvaraa n. 1/3.

Sekoita crumblen ainekset ja ripottele ne vielä muffinssien päälle. Crumblesta tulee kivan rapea ja makea pinta näille muffinsseille. Paista 200 asteessa n. 25-30 minuutin ajan.

No, mihinkäs se kakkulapio meni?

Tupsuta valmiiden muffinssien päälle vielä pölysokeria ja vie tarjolle kello viiden teen aikaan! Kyllä kelpasi näitä muffinsseja nostella lautasille Jotain maukasta-nimikkokakkulapiolla, jonka Päivi naputteli. Jo jotta totuus ei unohtuisi kotoa poissa ollessakaan, myös kotiavaimet saivat vanhan lusikanvarren peräänsä. Jotain maukasta-tekstillä, luonnollisesti.

Käy katsomassa beloved.fi. Mä tykkään.

Kirsikkajuttu ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Lomat lusittu. Uusi peruna ei ole enää niin uusi. Ja grillailuaikaa vielä ainakin kuukausi jäljellä.

Ja keventääkin pitäisi. Vihanneksia grilliin vaan. Maissi nyt on aina hyvää. Mutta kokeilinpa myös kesäkurpitsaa grillijuustolla. Siitä tuli uusi lisukesuosikki. Todella maukasta, ihan sellaisenaankin.

Viikonloppu oli kuuma. Niin kuuma, että ruokakaan ei oikein maistunut. Ainakaan mikään tuhti. Savustin ison lohikimpaleen ja tein lisukkeeksi kesäkurpitsavartaita ja korianterimaissia. Ei tullut pahaa, ei.

Vegekin tykkää.

Kesäkurpitsavartaat

1 pkt grillijuustoa (esim. Arla) tai halloumia
1 kesäkurpitsa
oliiviöljyä
sormisuolaa
turkkilaista pippuria tai rosepippuria
mintunlehtiä

Leikkaa grillijuusto sormenpaksuisiksi juustotangoiksi. Leikkaa kesäkurpitsasta samankokoisia palasia. Jätä pehmeät keskikohdat käyttämättä. Seivästä palaset kahteen grillivartaaseen, vuoroin vihreää, vuoroin vaaleaa. Valuta päälle hieman oliiviöljyä ja ripottele vielä pinnalle sormisuolaa. Paista 200 asteisessa grillissä, kunnes juusto ruskettuu kauniisti.

Sain turkintuliaisina punaista, miedolta tuoksuvaa pippurimurskaa. Ripottelin tätä kypsien vartaiden päälle ja nappasin puutarhasta muutaman mintunlehden.

Ei se muuta tarvitse.

Korianterimaissi

esikeitettyjä maisseja
voita
korianteria
sitruunasormisuolaa

Pätki maissi kolmeen osaan. Sulata voi ja silppua joukkoon runsaasti korianteria ja hieman sitruunasormisuolaa. Grillaa maissiin kauniit rusketusraidat, kokoa ne tarjoiluastiaan ja kaada korianterivoi koko komeuden päälle.

Noin. Helppoa. Vaikka töiden jälkeen.

Maissi ja sen kaverit ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Muikku ja epämuikku.

Ja sain pussillisen kirkkaan Puulaveden muikkuja puhkottavaksi. Pussista nousi myös yksi punasilmäisen vakooja.

Mustaselkäinen, hopeakylkinen muikku on siian sukua. Tämä rasvakaloihin kuuluva kalansukkula napostelee koko ikänsä planktonia. Siinäkö maun salaisuus? Muikku itse päätyy ruisjauhoissa pyöriteltynä pannulle tai suolattuna savustumaan. Ja kelpaa vaikka kuninkaallisten pöytään. On se sellainen herkku.

Puulavedellä kuulemma kalastaja putputtaa venellään kesäelämää viettävien mökkiläisten mökkirantaan ja myy suoraan veneestä yöllä pyydettyä muikkua. Tällaista sen pitää olla. Takuulla tuoretta ja läheltä.

Hopeaa järvestä.

Hymyilytti, kun hoikkien, silmää myöden hopeisten muikkujen keskeltä tuijotti punainen silmä. Särkikö se halusi savustumaan ? Yleensä salakka sekoitetaan muikkuun, mutta sillä ei mielestäni silmät näin verestä. Todettakoon särjeksi ellei joku parempaa keksi.

Joka tapauksessa epämuikku jäi savustuspöntöstä rannalle. Muikut savustin lempeässä pekaanipähkinäsavussa hiiligrillissä. Savustuspönttöä ei mulla ole, mutta hyvin on hiiligrillisavustus toiminut lohen, lahnan ja ahventen kanssa.

Kuparilautaselta kuparikylkisiä.

Savustetut muikut

n . 1 kilo muikkuja
suolaa
pari kolme kourallista savustuslastuja (Perinteisesti käytetään leppälastuja, itse kokeilin mietoa pekaanipähkinää, kun muuta ei sattunut olemaan.)

Puhko muikut katkaisemalla pää ja vetämällä suolet ulos. Huuhtele muikut, lisää runsaasti suola, pyörittele ja anna maustua viileässä noin tunnin ajan. Liota tällä aikaa savustuslastut vedessä ja valuta ne kuiviksi.

Lämmitä hiiligrilli n. 150 asteeseen, lisää savustuslastut kuumana hehkuvien hiilien päälle ja asettele muikut grilliin. Jos muikut ovat kovin pieniä, voit laittaa ne rei’itettyyn folioastiaan, ettei saalis putoa hiilille. Tässä lämpötilassa pienet muikut kypsyvät parissskymmenessä minuutissa pronssikylkisiksi herkuiksi.

Naked gourmet.

Söin lempeäsavuiset muikut paahdetun, rapean jälkiuunileivän ja ruohosipulipeston kanssa. Kalaisaa, alastonta gourmetia kesäyössä. Puunsavuista mystiikkaa. Hiljaiseksi vetää. Tyytyväisyys.

Sanoin muikku ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Soita tähän numeroon. Heti!

Nimi ei ole enne tässä tapauksessa. Kaupungin ykkösruokaa Tocassa kokataan.

Parikymmentäpaikkainen, mukavalla tavalla nyrjähtäneesti sisustettu ravintola Toca on nyt kulinaristien huulilla. Tänne täytyy saada pöytävaraus. Puhelin seinällä on kilissyt tauotta ja Elina Valorannan meilissä on satoja varauspyyntöjä.

Miksi? Siksi, että jos haluat aidosti herkullista, innovatiivista ruokaa, Toca ’is the place to go’. Näin Nyt-liite totesi, löi ravintolalle viiden tähden leiman ja tässä nyt ollaan.

Tila on hallussa. Ja asiakkaat.

Varauskirja näyttää punaista. Kesäkuun 20 hengen lounasasiakasmäärät ovat kasvaneet niin, että ensi viikolla huidellaan varmaan sadan paremmalla puolen. ’Sunnuntai on vapaapäivä ja silloin pesukone laulaa kotona’, Elina naurahtaa. ’Mutta nautin työstäni suunnattomasti enkä haluaisikaan muuta.’

Tämän asenteen asiakkaatkin aistivat. Täällä tehdään ruokaa rakkaudella. Elinan ote asiakkaisiin tuo mieleen Italian tai Espanjan, jossa omistaja kiertää salissa ja vaihtaa kuulumisia kiireettä asiakkaiden kanssa. Tai kuten yksi asiakas lähtiessään toteaa, että Tocassa on Newyork-henkinen meininki. Kyllä, kansainvälistä touchia tässä on.

Miehitys on pieni. Käytännössä ’pojat’ ja Elina. Elina hallitsee suvereenisti salia. Istahtaa viereen kertomaan viineistä ja käännyttää nälkäiset, onneaan kokeilevat ystävällisesti ovelta. Keittiössä häärivät pojat: Elinan puoliso Gennaro Oliviero ja mm. Palacessa työskennellyt Jouko Aarnio. Kiire on. Molemmilla puolilla, mutta laadusta ei tingitä.

Ruoka on juuri niin hyvää kuin sen pitääkin olla. Liioilla nostoilla lautaselle ei kikkailla, vaan pääruoka on pääosassa, maukkaana ja maistuvaisena. Turhia lisukkeita ei ole, vaan kastikkeet kruunaavat annokset. Viiden lajin maistelumenu täyttää ilman ähkyä. Annokset ovat sopivan kokoisia. Viinit olivat huolella valittuja ja persoonallisia.

Alun keittiön tervehdys, punajuurta ja vuohenjuustoa, kiusoittelee makuhermot hereille. Perunaa ja sipulia on uskomaton annos. Kuinka pelkkä peruna voikaan olla näin maukasta. Annoksessa pelataan hienosti vastakohdilla: rapeita perunalastuja, pehmeää pyrettä, kylmää perunalunta lämpimän perunan vieressä.

Napakymppi tuli pöytään pastan muodossa. Itsetehdyt, piskuiset semolasta tehdyt pastapallerot ja kirpeänraikas tomaatti-basilikakastike ja päällä runsaasti raastettua, kypsennettyä ricottaa. Parempaa pastaa en ole koskaan syönyt. En edes Italiassa. Tämän kanssa tuli tarjolle lasi toscanalaista. Oi!

Tämän alkuruokatykityksen jälkeen seurasi kaksi liha-annosta, naudanposkea ja possua. Teriyakikastike, naudanposki ja Grinder-pinotage lauloivat ruokailijan pyörryksiin. Possuannoksessa kanttarellipyre aiheutti toistuvia huokauksia ruokaseuralaisessa. Monesti menuita nauttiessa lämpimissä ruoissa tulee notkahdus ja ne eivät jaksa nousta alkuruokien tasolle. Tocassa näin ei käy. Pisteet siitä.

Punainen lippis tai tatuoitu käsi vilahtaa tuon tuosta keittiön hyörinästä,

Loppuun pientä makeaa. Suklaata, vadelmasorbettia ja vadelmia. Ja lasillinen italialaista jälkiruokaviiniä. Kaunista, suussasulavaa.

Toca on Gennaron ja Elinan varsinainen toinen yhteinen ravintolayrirys, siitä nimi. Primo, ykkönen, toimi pari vuotta Lahdessa.  Vielä tätä ennen pyörähdys Tampereella ja nyt Helsinki on kolmessa kuukaudessa otettu haltuun.

Vuolaasti kiitoksia.

Maine on kiirinyt. Mutta suosio tuo mukanaan dilemman. Kuinka tällä porukalla pärjää? Nytkin, kun saavuimme, niin puolisen tuntia siinä meni vettä nautiskellen ja muiden annoksia kadehtien, kunnes viiniä saapui lasiin ja ruokailu alkoi.  Mutta tämä seikka painui pian unhoon, ruokailun alettua. Eihän tästä voi kuin tykätä.

Toukokuussa on tainnut syttyä Helsingin ravintolataivaan kirkkain tähti. Ja Toca on vasta tarinansa alussa.

Toca on ihan ykkönen ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Monenmoista hyvää.

Mökkihöperyys karisee kerralla, kun käy haistelemassa, maistelemassa ja tutkimassa kesäistä stadia.

Puin kengät jalkaan, kampasin hiukset ja pesin mustikasta siniset sormet saippualla. Mökkirupeama on tältä kesältä ohi. Nyt stadilaistutaan taas. Mitä kuuluu, Helsinki?

Polttava, perjantainen elokuun helle oli saanut kaupungin täyteen väkeä. Kansainvälistäkin oli. Venäjää ja skandinaavisia kieliä kuului sieltä täältä. Japanilaiset marssivat laumoina, kamerat tanassa.

Facebook-lukijani kehui Hietalahden hallin lihakaupan hampurilaisia kaupungin parhaiksi. Sinne siis. Mutta ensin kierros kirpputorilla. Aika kurjaa tavaraa oli kaupan, vaikka pöytärivit olivat täynnä. Mukaan tarttui muutama lusikka ja vanhanaikainen, vekkuli vatkain. Kuvausrekvisiittaa.

Iso oli possu.

Lopulta päästiin tilaamaan. Sitten meni vielä puoli tuntia ennen kuin odotus palkittiin. Oikea lihavuori, pulled pork burger ja pekonilla sekä paksulla juustosiivulla täytetty Roslund burgeri olivat valmiit. En valita. Hyviä olivat. Ja vielä sopivan kokoisiakin. Kuuma siellä yläkerrassa oli syödä tosin.

Aurinko jatkoi porotustaan. Nyt lasillinen viilentävää terassilla. Suunta kohti Vin Viniä, vaikka vähän pelotti, että ajaako taas joku höyrypää sisään kuin drive in:iin konsanaan. Aromikas riesling helmeili lasissa, kun arvioimme kaupunkilaisten kesämuotia. Lyhyitä oli hameet, neonväriä näkyi ja mustaa, tietysti. Vin Vinissä kului tovi, jos toinenkin. Viinilista on niin mielenkiintoinen ja palvelu niin asiantuntevaa, että ei sieltä hetkessä pois halua. Aika saa juosta.

Ykkössuosikit.

Päivän ehtoopuolella teki vielä mieli jotain pientä hyvää. Joko Lupolo on avannut ovensa kesätauon jälkeen? Olihan se. Uutukainen lista, josta enää kolmea annosta saa pieninä, alkuruoan kokoisina. Maittavien, pienten annosten jakaminen ei siis enää onnistu entiseen malliin. Harmi. Mutta ruoan laatu on edelleen priimaa. Rapucocktail- ja porsaankylki-tryffelisalaatit ovat juuri niin herkullisia kuin Lupololta osaa odottaakin.

Maistuvaa, jännittävää ja hauskaa ruokaa. Vai mitä tykkäätte oliivilakritsista ratisemassa salaatissa tai toffeepaloiksi  paahdetusta valkosuklaasta uuniomenajäätelön kera? Myös Alban Barbera istui illan tunnelmaan.

Joko kohta saa maistaa?

Ruokaretki stadiin alkoi olla lopuillaan. Kotimatkalla Groteskista kuuluva iloinen pörinä saa haaveilemaan illan viimeisestä drinkistä ja askel kääntyy porttikongista sisäpihalle. Ja drinkkien tekemisen Grosteskin pojat osaavat. Tiskille nostellaan toinen toistaan herkullisemman värisiä drinkkejä. Ei täällä paljon muita juomia juoda. Täyttä on, mutta tunnelma on kiva. Yhdet ja veks.

Kello hapuilee yhdeksää ja aurinko porottaa vielä täydeltä terältä. Iltaelo vasta alkaa. Mutta väsynyt suuntaa jo kotiin. Huomenna sitten taas!

—

Ja ’huomenna’ käytiin sitten Street Gastro-kärrystä nauttimassa lisää possua eli possusandwich. Mitä herkkua! Freesiä, raikasta pikaruokaa. Tästä pitäisi tehdä oikein ketju. Palan painikkeeksi olisi helteellä maistunut hikoileva oluttuopponen, mutta sitä ei Street Gastro-kärrystä saa.

Muista maistaa kukkakaaliranskikset.

Mutta apu löytyi toiselta puolen tietä. Bryggeri-panimon tilavalla terassilla nautittu pils virkisti. Silmäilin myös heidän terassilistaansa. Kiinnostava ja kompakti. Tätäkin täytyy tulla tarkemmin testaamaan. Kokonaisuudessaan koko Sofiankadun ympäristö,  torikortteliseutu on todella viehättävä ja sympaattinen alue.

Lauantai-illan päätti se kuuluisa Toca, tämänhetkinen ykkössuosikkini hyvän ruoan ystäville.

Mahtava ruokakierros Helsingissä. Kaikki ihan ykkösluokan meinikiä. Nuorten inspiroituneiden ruoka-ammattilaisten tekosia. Hyvää kuuluu, Helsinki!

Lisää vedet kielelle herauttavia ravintola-arvosteluja löydät täältä.

Mitä kuuluu, Helsinki? ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Verta, hikeä ja kyyneleitä. Sekä sushipuikko.

Sushipuikko, puoli ämpäriä kirsikoita. Ja verenpunaiset kädet.

Sellaista se on. Tämä kirsikkatouhu.

Ikävin vaihe kirsikoiden kanssa on kivien poisto. Keittiö ja kädet ovat kuin teurastuksen jäljiltä. Hidasta ja verisen oloista hommaa.

Kivien poistoon tympiintyneenä äkkäsin, että puisella sushiopikkolla saa kivet pois niin, että kirsikan muoto ei kärsi. Kirsikka etusormen ja peukalon väliin, paksulla sushiopuikolla napakka työntö ja kivi tulee toiselta puolen läpi.

Teurastus.

Hidasta tuo kivien poisto silti on. Pari pientä kirsikkapuuta tuottaa yllättävän paljon satoa.

Jos pinna ei kestä hidasta piikitystä eikä keittiö kaipaa sotkua, kirsikat kannattaa upottaa sokeriin ja tummaan rommiin sellaisenaan. Kivineen poikineen. Syntyy upeanmakuista rommikastiketta ja pieniksi tiivistyneitä kirsikoita jäätelön ja kuivakakkujen kanssa.

Ja valmista tuli.

Jos hermo riittää kivienpoistoon, kannattaa keitellä kirsikkahilloa. Syvän värinen, happaman makea hillo on omiaan juustojen kanssa.

Itse tein molempia. Rommikirsikoita odottelen jouluun saakka, mutta kirsikkahillo tulee jo ensi viikon lopun juustopöytään.

Tästä kaikki alkoi.

Kirsikkahillo

1 osa kirsikoita
3/4 osa hillosokeria
3/4 dl sitruunanmehua (1 l kirsikoita)

Poista kirsikoista kivet. Mittaa kirsikat kattilaan hillosokerin kanssa. Keitä hiljaisella lämmöllä n. 15 minuuttia ja purkita.

Joulua odotellessa.

Rommikirsikat

1,5 l
5 dl tummaa rommia
4 dl sokeria
vaniljatanko

Mittaa rommi ja sokeri kattilaan, kuumenna hiljaisella lämmöllä koko ajan sekoitellen niin, että sokeri sulaa. Huuhtele kirsikat ja laita ne yhteen tai pariin kannelliseen lasipurkkiin vaniljatankojen kanssa. Kaada rommiliemi päälle, sulje kannet ja laita purkit kylmään odottamaan joulua.

Kirsikkashow on tältä vuodelta ohi. Ja tuloksia maistellaan vuoden varrella.

Kuin keinoverta keittiössä ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.

Tummaa, mutta ei tulista.

Aurinko porotti kuumasti. Mallasohrat huojuivat kevyessä tuulessa. Me puhuimme joulusta. 

Sinebrychoff  järjesti yhdessä Viking Maltin ja Raisioagron kanssa  jo toistamiseen kilpailun siitä, minkä tilan mallasohrasta jouluolut pannaan. Voitti napsahti Hollolaan. Nyt voitto-ohrasta tehty olut on jo käymässä ja se tulee kauppoihin lokakuussa.

Hymy herkässä. Voittotilan isännällä ja emännällä.

Kylä-Tikkalan kantatilan isäntä, Juha Uotila myhäilee. Voitto tuntuu hyvältä. Juha kun hoitaa tilansa työt pääasiassa yksin. ’Isä totesi aikoinaan, että ei ne suuret tulot, vaan ne pienet menot. En tarvitse kuin hyvän puimurin ja traktorin, niin niillä pärjää.’ Juha tuumaa, että nykyajan maanviljelijät panostavat aivan liikaa välineisiin.

En yhtään ihmettele, että juuri Juhan tilan mallasohra oli yhdeksästä osallistujasta se paras. Koko maatila pihoineen ja rakennuksiin on todella kaunis ja pieteetillä hoidettu. Isäntä näyttää freesiltä ja urheilulliselta ja selkeästi tekee tarmolla sen, mihin tarttuu.

Näistä ohrista syntyy olutta.

Marja-Liisa Weckström Sinebrychoffilta kertoo, että mallasohra kilpailutetaan, koska näin halutaan nostaa viljelystyön arvostusta ja korostaa jouluoluen suomalaisuutta. Kylä-Tikkalan tilan mallasohra täytti kaikki asetetut laatukriteerit: ohran proteiinit olivat kohdillaan, jyvän koko oli riittävä ja itävyys oli hyvä.

Keskitumma ja täyteläinen jouluolut on 100 % suomalainen tuote ja raaka-aineina käytetään ainoastaan vettä, mallasta, humalaa ja hiivaa. Yhteensä tätä kausijuomaa pullotetaan n. 3 miljoonaa pulloa.

Muun muassa jouluoluen tuotepäällikkönä Sinebrychoffilla työskentelevä Anikó Lehtinen oli suunnitellut jouluoluen makuun sopivat kesäisen lounaan, joka oli taidolla valmistanut heinolalainen Pitopalvelu Tolvanen.

Heinolalaista ammattitaitoa.

Kaikissa ruokalajeissa – mätisaaristolaisleivissä, lohipastramisalaatissa, täytetyissä kanamunissa ja maitosuklaamoussekakussa – oli raaka-aineena käytetty jouluolutta. Ja hienosti, mielestäni. Itse olen juottanut olutta vain possulle, mutta tästä sain hienoja ideoita tuleviin, oluthöyryisiin kokkailuihin. Tässä joulua odotellessa.

Hollolassa laitetaan jo joulua ja muita ruokaisia juttuja luettavissa Jotain maukasta -ruokablogissa.